Kirkkomatkalle pakattiin mukaan runsaat eväät, sillä pitkän matkan lisäksi oli kyettävä esittelemään muille oman kylän vaurautta. Toisessa vakassa tai nyytissä olivat virsikirja ja kirkkovaatteet. Jos tultiin veneellä, kirkkovaatteet puettiin päälle vasta kirkkorannassa, sillä soudettaessa vaatteet olisivat kuluneet.

Kirkonmenot

Itse jumalanpalvelus alkoi jo varhain pyhäaamuna päämessulla, jossa saarnalla oli keskeinen osa. Vielä 1700-luvulla saattoivat saarnat kestää monta tuntia ja kirkkoväkeä kuulusteltiin palveluksen päätyttyä saarnan sisällöstä. Saarnan perään luettiin vielä mahdolliset ruumissaarnat ja esirukoukset, joten uupuneita kirkossakävijöitä herätellyttä unilukkaria tarvittiin usein. 1800-luvun puoliväliin mennessä saarnat lyhenivät vajaan tuntiin ja kuulustelut jäivät pois.

Saarnan jälkeen pidettiin tauko, jolloin kirkkoväki saattoi syödä eväitä ja vaihtaa kuulumisia. Moni ehti vierailemaan myös kirkon ympärille nousseissa laittomissa kapakoissa. Lempeän kirkkoherra Emmanuel Bernerin aikana näistä juopuneista kirkkovieraista kasvoi lähes jokaviikkoinen ongelma.

Saarnan ohella myös virren veisuu kuului olennaisesti kirkonmenoihin. Virsikirjoja omisti vain harva kyläläinen ja urut saatiin Mäntyharjuun vasta 1870-luvulla, joten veisuu tapahtui ulkomuistista ja ilman säestystä. Suntion haastavana tehtävänä oli johtaa veisuuta ja parhaansa mukaan pitää yhteislaulu kurissa. Suntion tärkeimmäksi ominaisuudeksi katsottiinkin mahdollisimman kuuluva ja kantava ääni, joka peitti alleen seurakuntalaisten epätasaisen veisuun. Erityisesti naisten kerrottiin kilpailevan keskenään sekä veisuun nopeudessa että äänen korkeudessa.

Kirkkokuri

Kuritonta kirkkokansaa kuten sapatinrikkojia tai muutoin sopimattomasti käyttäytyneitä saatettiin rangaista jalkapuuistunnolla tai pahemmassa tapauksessa häpeäpenkillä. Mäntyharjunkin seurakunnan arkistot tuntevat lukuisia tapauksia, joissa osa kirkkokansaa poistui kirkosta saarnan aikana lähiseudun kapakoihin tai nousi humalaisena meluamaan keskikäytävälle. Myös aviollisista riidoista, salavuoteudesta tai karjataikojen tekemisestä langetettiin rangaistuksia: vuonna 1738 esiaviollisista suhteista kiinni jääneet miehet laitettiin sakkorahojen puutteessa korjaamaan kirkon lahonnutta lattiaa.

Kovin tiukasti eivät Mäntyharjun kirkkoherrat kuitenkaan kirkkokuria valvoneet, sillä esivallan jo 1600-luvulla suosittelema jalkapuu hankittiin Mäntyharjun kirkkoon Sakari Cygnaeuksen toimesta vasta vuonna 1736. Ehtoollisvieraita ja rukouspäivien kirkossakävijöiden valvomista varten kehitetty kirkon tiukka istumajärjestys jäi myös toteuttamatta Mäntyharjussa. Silti kirkkoherrat ja kappalaiset pyrkivät pitämään kirjaa niin kirkossa käymisestä, lukutaidosta kuin ehtoollisistakin. Kirkossa käymistä valvottiin, sillä kirkkolaki velvoitti kansalaiset kirkkomatkoille rukouspäivinä ja ehtoollisella käyminen oli vuoteen 1908 saakka voimassa olleen kirkkolain mukaan avioliittoon ja valtion virkoihin pääsemisen ehtona.