Vaikeakulkuisten taipaleiden takana asuneet ihmiset tekivät kirkkomatkoja erityisesti kirkkoveneillä, joita on käytetty eri puolilla Suomea ainakin 1600-luvulta lähtien. Vesistöjen merkitys kulkureitteinä oli huomattavasti suurempi kuin nykyään, sillä pitkät matkat taitettiin vesiteitä nopeammin kuin maitse. Hyvistä vesiyhteyksistä huolimatta kirkkomatkoihin kuului paljon jalkaisin taitettavia taipaleita.

Kirkkomatkalle lähtijöistä etuoikeutettuja olivat tietenkin veneen osakkaat, ja riuskojen miesten mukanaolo oli suotavaa, jotta kylän kunnia soutukilvassa oli turvattu. Kilpailuja järjestettiin kotimatkalla, kun kaikki venekunnat lähtivät kirkkorannasta liikkeelle samanaikaisesti. Erityisen innokkaita kilpailijoita olivat Pertunmaan kyläläiset – jopa siinä määrin, että Ahvenniemessä jäivät naiset ja lapset rannalle. Soutamisen lisäksi matkalaiset viihdyttivät itseään virsiä veisaten.

Kirkkoveneillä tuotiin myös haudattavaksi vainajat, jotka sijoitettiin veneen keskelle. Kerrotaan, että vainajaa kuljettanut vene kääntyi sopivalla kohdalla sivuittain, jolloin suntio tiesi soittaa ruumiskelloja.

Kirkossa käytiin säännöllisesti vain kesäaikana, jolloin matka taittui joutuisasti vesiä pitkin. Talvella matkanteko oli riippumatonta varsinaisesta tieverkosta ja toisista kulkijoista, sillä hevoskyyti kulki kepeästi jäätyneillä järven selillä. Sen sijaan kipakka pakkanen saattoi estää kirkkomatkan, jos matkaajan kotoa ei löytynyt tarpeeksi lämmintä vaatetta. Lämmitys Mäntyharjun kirkkoon saatiin vasta vuonna 1904, eikä kylmä ja kostea kirkko välttämättä houkutellut vaivalloiselle matkalle. Kelirikon aikaan syksyllä ja keväällä olivat kirkkomatkat luonnollisesti harvinaisia.

Tieverkko oli Mäntyharjulla aina 1900-luvulle saakka huonosti kehittynyttä, eikä kaikilla ollut hevosta matkantekoa varten. Vanhimpia teitä olivat Heinola-Mikkeli maantie, etelästä Jaalasta johtava tie sekä Valkealasta Valtolaan päin kulkeva maantie. 1850-luvulla rakennettiin nk. Poitsin tie Kiepin salmen seudulta Toivolan Ryönään. Vanhastaan oli olemassa myös kapea ja polkumainen kylätie Juolasveden Syvälahdesta Korpilahden ja Paasolan kylien kautta kirkolle. Maantie Toivolan kylän halki Ryönään lienee saatu 1860-luvulla.

Kerttu Mörsky (s. 1932) muistelee kirkkomatkalta Reijolasta (haastattelu Erkki Karjalainen):

Vuosi oli ehkä 1936 tai 1937. Kello oli puoli seitsemän, eväsnyytti oli valmiina ja matkaa edessä oli 20 kilometriä. Matka ei haitannut minua, vaikka olin aika pieni. Palkkana oli kirkolla lasillinen limsaa ja vehnäpullaa. Kangastossut kainalossa viipotimme, kengät ja sukat laitettiin jalkaan vasta perillä. Myöhemmin 40-luvulla kuljettiin isän kanssa kirkkoon hevosella, joka veti heinäkärryjä. Seuraavassa vaiheessa mentiin Väinö Tuukkasen avolavakuorma-autolla. Siellä se häkäponttö vaan tuprusi ja katku oli kamala. Päät noessa varmaan mäntiin kirkkoon, mutta mäntiin vaan. Myöhemmin Pylkkäsen Taunon auto kulki bensiinillä ja siinä oli jo kunnon penkit.

Kyläläisten riippuvaisuus toisistaan alkoi vähentyä ja suhteita solmittiin yhä kaukaisempiin paikkoihin. Liikenneyhteydet, erityisesti junaliikenne, alkoivat kehittyä 1800-luvun lopussa, minkä ansiosta jokainen saattoi matkustaa itselleen sopivana ajankohtana. Tietoliikenteen kehittyessä kirkon merkitys tietojen välittäjänä väheni. Liikenneyhteyksien paraneminen edisti postin kulkua syrjäisimmillekin seuduille ja uudet sanomalehdet välittivät ”suuren maailman” uutiset joka torppaan.

Edellä kerrotun kehityksen myötä kirkonmäestä tuli vähitellen hiljainen paikka. Kirkossakäynti muuttuikin perheen vanhan perinteen noudattamiseksi. Kirkossa käytiin enää jouluna, adventtisunnuntaina ja pääsiäisenä sekä häissä ja hautajaisissa.