Juna
Vuonna 1889 avattiin Savon rata, joka kulki Kouvolasta Kuopioon. Juna oli heti tulostaan saakka suosittu kulkuväline Mäntyharjussa. Rautateiden kehitys ja juna liittivät paikkakunnan suurelle maailman kartalle. Liikenneyhteydet muualle maahan paranivat kertaheitolla huomattavasti. Rautatien ansiosta myös postiyhteydet saatiin jokapäiväisiksi. Raiteilla liikkui paitsi matkustajajunia, runsaasti tavaraliikennettä. Rautatieyhteys vilkastutti alkuun erityisesti maataloustavaran vientiä, minkä lisäksi teollisuus kasvoi. Junayhteys oli kaikkine vaikutuksineen Mäntyharjulle merkittävä uutuus.
Sota-aikana juna osoittautui korvaamattomaksi, vaikka matkustusolosuhteet olivatkin tukalat. Sodan viimeisenä vuonna junamatkustajien määrä kaksinkertaistui sotaa edeltäneeseen verrattuna. Ennen sotia junamatkustuksen huippuvuosi koettiin vuonna 1938, jolloin matkustajia oli 76 081. Autojen yleistyessä alettiin pohtia, kummalle kulkuneuvolle tulevaisuus kuuluisi. Mäntyharjussa oli vaikeaa kuvitella junan voittanutta.
Suomen ensimmäinen rautatieonnettomuus
Suomen ensimmäinen rautatieonnettomuus sattui Savonradalla Mäntyharjun Kirjokivessä 20.3.1902, kun tavarajuna ja lumiaurajuna törmäsivät toisiinsa. Onnettomuuden syynä oli se, että tavarajuna kulki ilman aikataulua, ja näin ollen lumiaurajunan henkilöstö ei tiennyt vastaantulevasta junasta mitään. Onnettomuudessa kuoli yksi ihminen ja useita loukkaantui vakavasti. Apua onnettomuuspaikalle saatiin varsin nopeasti Kouvolasta, josta saapui kaksi lääkäriä. Onnettomuuden uhrit toimitettiin Mikkelin keskussairalaan.
Onnettomuus oli aikanaan ainutlaatuinen. Romuttuneesta veturista napattiin valokuva ja siitä uutisoitiin Mikkelin Sanomissa, joka kuvasi onnettomuuden kauheuksia:
Itse tapahtumasta ei suinkaan ole hauska kertoa. Törmäys oli niin ankara, että se oli kuulunut 5 km:n päähän huoneiden sisälle. Lumiauran parhaillaan lämminnyt kamina ja miehistö suistuivat sijoiltansa permannolle yhteen kasaan ja kun törmäyksestä alettiin tointua, kuului sieltä tulen ja savun seasta valitusta useamman huulilta. Samoin oli laita tavarajunan miehistön kanssa. Lattialta kuului valitusta ja useat esiintyivät verissä päin ja kasvoin. Hävityksen kauhua lisäsi vielä yönpimeydessä veturien kamalat huudot ja alas puskevan höyryn puhina. (Mikkelin Sanomat, 22.3.1902)
Polkupyörä
Polkupyörä on ollut tuttu menopeli Mäntyharjussa 1920-luvulta lähtien. Siitä tuli nopeasti maanteiden yleisin kulkija jalkamiehen ja hevoskyytiläisen jälkeen. Aluksi polkupyörä oli eliitin harrastusväline, mutta sotien välisenä aikana siitä tuli kansan ja myös naisten suosima kulkuneuvo. Erityisesti polkupyörä oli nuorten miesten suosiossa. Heidän oli helppo irrottaa ylimääräistä rahaa kulkuneuvon hankintaan savotta- tai muista ansioista. Pyörä korosti nuoren miehen riippumattomuutta, ja se oli käytännöllinen ja nopea kulkupeli.
Samalla pyörällä ajeltiin useita vuosia. Ensimmäisten polkupyörien rungot olivat usein puusta tehty ja näin herkempiä säänvaihteluille. 1900-luvun alun huonokuntoiset tiet aiheuttivat ongelmia pyöräilijöille. Pyörällä kulkeminen kuitenkin helpottui nopeasti tieverkon parantuessa. Polkupyörän yleistyessä sitä alettiinkin käyttää yhä enemmän pitkillä matkoilla. Polkupyörä oli kevytrakenteinen, joten sen saattoi kantaa lyhyiden huonokuntoisten taipaleiden ylitse tai asettaa veneeseen vesimatkan ajaksi. Monivaihteiset pyörät ilmestyivät kauppoihin 1960-luvulla.
Hevoskyydistä autoon
Ennen autojen yleistymistä hevonen oli Mäntyharjussa pääasiallinen kulkupeli. Ensimmäinen polttomoottorilla toimiva auto tuli Suomeen vuonna 1899, kymmenisen vuotta naapurimaiden jälkeen. Varsinaisesti autokauppa Suomessa pyörähti käyntiin 1910-luvulla. Auton yleistymisen esteenä oli maanteiden huonokuntoisuus. Vielä 1920- ja 1930-luvuilla auto herätti hämmästystä liikkuessaan maaseudun teillä. Ihmiset kerääntyivät tienvarsille katsomaan auton kulkua tai kirmasivat tietä pitkin viilettävän auton perään. Auton hankkiminen puolestaan merkitsi kyläyhteisössä arvoaseman selkeää nousua.
Mäntyharjun ensimmäinen auto huristeli rapakkoisilla teillä ilmeisesti vuonna 1915. Ensimmäisiä auton omistajia olivat kunnanlääkäri Ehnberg, rovasti Petrell ja Jalmari Pekkanen. Teille ilmestyi varhain myös patteritöitä johtaneiden venäläisten upseerien auto. Ensimmäinen moottoripyörä puolestaan nähtiin vuonna 1927 konstaapeli Juho Ruuthin alla. Kauppias Aadolf Laukkarinen asennutti ensimmäisen bensanjakelulaitteen kaupalleen samaisena vuonna. Uusien menopelien kiusana olivat kuitenkin vielä kohtuullisen hoitamattomat ja huonot tiet sekä kehnot sillat. Kirkonkylän vanha tie oli tämän takia linja- ja kuorma-autoilta syksyisin ja keväisin ajokiellossa.
Talvisaikaan teitä hallitsivat hevosreet vielä auton ilmestyttyä kuvioihin, sillä uudet autot eivät soveltuneet suomen rankasti vaihteleviin vuodenaikoihin. Autoilu oli aluksi huvittelua, eikä tällöin myöskään ajovauhtia rajoitettu teiden huonosta kunnosta huolimatta. Ensimmäinen auto-onnettomuus sattui vuonna 1925. Suojeluskunnan kesäjuhlilta vuonna 1929 kirjoitettiin puolestaan tyytyväisenä, että niiden aikana oli sattunut vain yksi yhteenajo ”huolimatta äärettömän vilkkaasta autoliikenteestä juhlien aikana.” Useat yhteentörmäykset mutkikkailla teillä johtivat vaatimukseen ajonopeuden säätelemisestä ja nopeusrajoitukseksi tuli 40 kilometriä tunnissa.
Sodan aikana hevonen palasi hetkellisesti pääasialliseksi kulkupeliksi, mutta sodan päätyttyä auton voittokulku on ollut ilmeinen.
Talvitiet
Vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella kulkureitit olivat yleisesti kesäisin toiset kuin talvisin. Jopa suurimpien pääteiden suunta poikkesi talvella. Kesätiet kulkivat yleensä aukeilla pyrylle alttiilla paikoilla ja niitä reunusti tiheä pisteaita. Talvisin kesätiet tukkeutuivat helposti ja niitä oli vaikea pitää kunnossa. Talvitiet viitoitettiin yleensä suojaisiin metsänlaitoihin, aukeille soille ja järven jäille, joissa niillä kulku ja niiden kunnossapito oli helppoa. Talvitiet pyrkivät kulkemaan maastopiirteiltään loivilla alueilla.
Talvitiet vaativat kunnostusta kuten kesämaantietkin. Tienpito oli maanomistajien velvollisuus vuoteen 1920 saakka, jolloin se siirtyi valtion hoidettavaksi. Talonpojat velvoitettiin talvisin auraamaan sekä maantiet että talvitiet hevosvetoisella lumiauralla. Yleisessä käytössä olleiden talviteiden hoidosta viitoituksineen määrättiin vuonna 1773 annetulla asetuksella. Lisäksi maaherrat lääneissään antoivat tarkempia määräyksiä. Töitä valvoivat kruunuvoudit ja siltavoudit. Talviteiden viittojen tuli olla vähintään kaksi metriä korkeita ja sellaisen välimatkan päässä toisistaan, että viitalta näkyi seuraavalle sakeassa lumisateessa ja sumussa. Käytännössä tämä tarkoitti 50 metriä. Joka kolmannen viitan tuli olla niin iso koivu, että siitä tarvittaessa saattoi tehdä uuden aisan. Talvisin tiet aiheuttivat vähemmän huolta kuin kesäisin, koska talviteitä huollettiin vain keväällä ja syksyllä. Talviteilla liikuttiin myös suksilla.
Taksi- ja linja-autokyyti
Julkinen liikenne oli aluksi huviajelua. Toivo Koivisto ajelutti kirkkokansaa Salmelan ja Nurhosen välillä yleisöjoukon muodostaessa kunniakujan tien reunoille. Pian tämän jälkeen alkoi säännöllinen liikenne.
Taksi alkoi kulkea Mäntyharjussa 1920-luvun puolivälissä. Samaan aikaan alettiin ajaa myös säännöllisiä linja-autovuoroja. Vuonna 1924 julkinen autoliikenne kulki Mäntyharjussa jo neljällä eri reitillä. Vuorojen suuri kasvu velvoitti tietenkin linja-autoaseman rakentamista. Taksien yleistymisen ja linja-autoverkoston kehittymisen takia kestikievarikulttuuri lakkasi käytännössä kokonaan. Matkanteko sujui niin sukkelaan, että matkaajien ei tarvinnut jäädä yöksi majataloon. Majatalot muuttuivat ajan mukana joko matkustuskodeiksi tai matkahuolloiksi.
Mäntyharjua puolin ja toisin 