Torpparilaitos tunnetaan Suomessa vuodesta 1743 alkaen. Silloin talonpojat saivat alkaa perustaa torppia mailleen ilman lisäkustannuksia, mikä helpotti tilan jakamista sisarusten kesken perinnönjakotilanteessa. Jo sitä ennen torppien perustaminen oli mahdollista joillekin tiloille, mutta järjestelmä laajeni merkittävästi 1700-luvun puolivälissä.

Torppa oli maanviljelystä varten vuokralle annettu osa tilaa ja torppari siis näin ollen vuokraviljelijä. Torpan vuokra maksettiin tekemällä päivätyötä ja kontrahdista riippuen antamalla sovittu määrä sadosta päätilalle. Torppari pystyi vaikuttamaan elintasoonsa jonkin verran tekemällä kovasti töitä, mutta elintason nousu saattoi toisaalta helposti johtaa myös kontrahdin ehtojen tiukentumiseen.

Iso-Pappila

Iso-Pappilan torppareilla oli vuonna 1898 keskimäärin yksi hevonen, kolme sikaa, 4-6 nautaeläintä sekä 6 lammasta. Tämä oli suhteellisen suuri eläinmäärä verrattuna muihin alueen torppiin. Lisäksi kullakin torpalla oli peltoa, niittyjä ja metsäpalsta. Vuokra maksettiin pääsääntöisesti tekemällä vuosittain tietty määrä työpäiviä, ns. taksvärkkiä, virkataloon.

Iso-Pappilan torpparien määrä vaihtelu vuosien kuluessa tarpeen ja kysynnän mukaan. 1900-luvun alussa hevostorppia oli kaksitoista: Uutela, Haapajärvi, Haapakaski, Hautala, Juonikka, Kolkkala, Kyrö, Lammi, Marttila, Sutela, Ulappa ja Viitanen. Hevostorpat tekivät hevosveroa, eli tietyn päivän työpäiviä Iso-Pappilassa hevosensa kanssa. Hevostorppien lisäksi Iso-Pappilaan kuului seitsemän pienempää torppaa, jotka tekivät Iso-Pappilassa jalkaveroa, eli työpäiviä ilman hevosta. Näitä torppia olivat Ahola, Harjula, Marja-aho, Mäki, Mäkelä, Mäntymäki ja Pekkola.

Pappilan torppien lukumäärä

Torpparikysymys

Suomen väkimäärä kasvoi voimakkaasti 1860-luvun nälkävuosien jälkeen ja torpista oli paikoin enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Maanvuokraajat hyötyivät tilanteesta ja saattoivat kiristää kontrahteja. Torpparilla ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua ehtojen muutokseen tai lähteä kotoaan.

Torppareiden ja maanomistajien väliset sopimukset olivat vielä 1800-luvulla yleensä suullisia. Kirjallisen sopimuksen puuttuessa uusi omistajaa saattoi talon vaihtaessa omistajaa häätää torpassa pitkäänkin asuneen perheen. Samoin vuokraan kuuluvan päivätyön tai perheen naisväeltä odotettu ns. lisätyön määrä saattoi nousta ilman varoitusta. Karjan- ja metsänhoidon merkityksen kasvaessa muuttuivat maata viljelevät torpparit usein taloudellisiksi rasitteiksi talollisille. Torppareita yritettiin häätää tai vuokria korottaa erityisesti vuosisadan vaihteessa.

Pappilan torpparit käskettiin 1900-luvun alkuvuosina allekirjoittamaan kirjalliset sopimukset korotetuin vuokrin tai poistumaan torpasta. Useat liian lähellä virkataloa sijaitsevat torpat määrättiin poistettaviksi vuoden 1903 jälkeen, jotta  karjalaitumia ja metsänhoitosuunnitelmaa kyettiin parantamaan ja toteuttamaan. Kolme uutta torpanpaikkaa määrättiin keskelle metsää.

Vuoden 1905 suurlakon jälkeen torpparit ja isännät lähentyvät toisiaan ainakin poliittisten ohjelmiensa puitteissa, samalla molemmat ryhmät pyrkivät ottamaan etäisyyttä säätyläisiin. Mäntyharjussa erityisesti pappilan torpparit olivat aktiivisia ja lähettivät vuonna 1906 värjäri Juho Montosen ja torppari Matti Wesalaisen läänin torpparien yhteiseen neuvottelukokoukseen Mikkeliin.

Vuoden 1909 torppariasetus toi jo ongelmaksi muodostuneeseen torpparikysymykseen väliaikaisen ratkaisun. Voimassa olleita torpparisopimuksia jatkettiin vuoteen 1916 asti ja sen jälkeen toistaiseksi, kunnes vuoden 1918 asetus maanvuokra-alueiden lunastamisesta eli ns. torpparilaki toi tilattomien ongelmaan pysyvämmän ratkaisun. Torpparilain tultua voimaan kirkkoherra Petrell huolehti virkatalon maiden jakamisesta ja lunastamisesta.

Torpparien aseman aiheuttamia kiistoja on pidetty yhtenä syynä Suomessa vuonna 1918 käytyyn sisällissotaan, josta lisää Sisällissota-osiossa.

Kyrö, Pappilan hevostorppa

Alla Kyttälässä sijainneen Kyrön torpan vaiheista historiallisissa asiakirjoissa.

Asiakirjassa sovitaan pappilan mailla Kyttälässä sijainneen Kyrön torpan vuokrausehdoista. Torppari sitoutui torppaa ja siihen kuuluvia viljelysoikeuksia vastaan tekemään pappilaan (taloon) työpäiviä joko omalla tai talon ruualla. Viikoittain tehtävä päivätyö oli pappilan ja muiden säätyläistalojen erikoisuus, josta muut talolliset ottivat myöhemmin mallia. Vuokraan kuului myös hevosen kanssa tehtäviä työpäiviä, heinäntekoa, kehruuta ja puureen tekeminen talolle. Erikseen sovittiin myös suorittamattomista päivistä maksettavasta sakosta. Ajalle tyypillisesti sopimuksessa ei ole määrätty erikseen maiden ja metsien käyttöoikeuksista. Sopimus astui voimaan toukokuussa 1879.

Pappilan torppari Antti Wesalainen kuoli tammikuussa 1898. Leski Anni Kirppu ja poika Matti Wesalainen toimittivat perunkirjoituksen  Kyrön torpan jäämistöstä saman vuoden huhtikuussa. Perunkirjoituksessa kirjattiin ylös torpan omaisuus sekä mm. aikoinaan kahdelle tyttärelle maksetut myötäjäiset. Torppari saattoi odottaa torpastaan tuloa vuodessa yhteensä noin 20 hehtolitraa viljaa, 6 hehtolitraa perunoita sekä heiniä ja rehua 2 hevoselle, 2 lehmälle ja 2 lampaalle.

Kirkkoherra Viktor Bernerin ja torppari Matti Wesalaisen välinen torpparikontrahti vuodelta 1909, osa 1.

Kirkkoherra Viktor Bernerin ja torppari Matti Wesalaisen välinen torpparikontrahti vuodelta 1909, osa 2.

Torpparikontrahti koskee jo Matin isän, Antin, viljelemää Kyrön torppaa Kyttälässä. Sopimukseen on kirjattu runsaasti yksityiskohtia työmiehen sopivasta varustuksesta suoritettavien työpäivien ajankohtaan. Työpäivien kokonaislukumäärä on kasvanut, mutta työpäiviä saattoi enää olla vain kolme per viikko. Hevospäivät, kehruutyöt ja reen toimittaminen talolle kuuluivat yhä sopimukseen. Uutta sen sijaan on aiempaa tarkempi sopiminen metsänkäytöstä ja hoidosta sekä torppaan tehtävistä korjauksista.  Sopimus tehtiin viideksi vuodeksi toukokuusta 1909 toukokuuhun 1914.

Uutela, Pappilan hevostorppa

Aatu Vesalainen rakensi Uutelan torpan poikansa Antin kanssa Pappilan osoittamalle paikalle keskelle metsää vuonna 1902. Torppaan muuttivat lisäksi Aatun vaimo ja tytär, Mari. Kaksi ensimmäistä vuotta torpassa olivat verovapaita ja niiden aikana Vesalainen raivasi torppaan pellon. Maata muokattiin aatralla ja risukarhilla.

Pappilan torpparien tuli osoittaa isännälleen ja tämän käskyläisille kunnioitusta ja kuuliaisuutta sekä käyttäytyä siivosti ja nuhteettomasti. Torpan rakennuksista, aidoista ja viljelyksistä piti pitää hyvää huolta.

Uutelan torpassa oli karjaa, mutta ravintoa karjalle oli paikoin niukasti. Rehuja ja viljaa riitti vain harvoin koko vuodeksi. Niinpä maitoa ja voita ei talvella useinkaan ollut saatavilla. Torpan väki söi talvisaikaan pääasiassa kuivattua kalaa ja sianlihaa sikäli, kun niitä riitti.

Vesalainen teki Iso-Pappilan torpparina vuodessa 40 verotyöpäivää, joista puolet hevosen kanssa. Puolet verotyöpäivistä tehtiin kesällä, puolet talvella. Possakkaa eli verotyötä tehtiin korkeintaan kolmena päivänä viikossa. Pappilan työaika oli kesällä klo. 5-20 ja talvella klo. 7-17. Kesällä työaikaan kuului kaksi ruokatuntia ja talvella yksi. Kesäaika alkoi vapunpäivästä 1. toukokuuta ja päättyi pyhäinmiestenpäivään, jota vietettiin 1. marraskuuta. Verotyötä tehdessään Pappilan torpparit olivat omassa ruuassaan ja työ tehtiin omilla työvälineillä.

Vuonna 1922 Pappilan torpat itsenäistyivät. Torpat lunastivat viljelemänsä maa-alueen ja rakennukset tekemällä metsätöitä ja myymällä tukkeja torpan arvosta. Aatu Vesalaisen ja tämän vaimon kuoltua heidän lapsensa Antti ja Mari jatkoivat torpanpitoa kahden. Mari ei kyennyt pitämään torppaa yksin Antin kuoltua 1950-luvulla ja siihen päättyi Uutelan torpan taival. Torppa siirtyi myöhemmin seurakunnalle ja rakennukset myytiin ja kuljetettiin muualle. Nykyään torpan paikalla on laavu, jonka ympäristössä on yhä nähtävissä jälkiä torpan rakennusten ja pellon sijainnista – paikalla on muun muassa kivijalkoja ja peltojen raivaamisen tuloksena syntyneitä kivikasoja ja -aitoja.

Uutelan torpan jäänteitä. Kuvaaja: Susanna Helminen.

Uutelan torpan jäänteitä. Kuvaaja: Susanna Helminen.

Lähteet:

Favorin, Martti (1983): Mäntyharjun historia II. Mäntyharjun kunta: Mäntyharju.

Uutelan laavun opastaulut (lähteenä mm. Mikko Vesalaisen haastattelu vuodelta 2003).

Tilastokeskus: Väestönkehitys vuosina 1749-2050.