Kirkkoveneet

Suurimmat mäntyharjulaiset kirkkoveneet ovat olleet yhteisomistuksessa. Talot muodostivat yhtymän eli venekunnan. Saviniemessä Ketun talon venekuntaan kuului seitsemän taloa, Heräjärven Kokkosen kylän taloilla oli oma vene, samoin kuin Pippurin viidellä talolla. Tilaton väestö ei juuri hakeutunut venekuntien jäseneksi, koska se vaihtoi usein asuinpaikkaa työnsaantimahdollisuuksien mukaan. Sen sijaan suuremmat talot saattoivat ylläpitää venettä myös alustalaisten tarvetta silmällä pitäen. Tällaisia suurikokoisia veneitä oli mm. Toivolan kylässä Häkkälässä, Hämäläisen hovissa ja Lahnaniemellä Heikkilässä. Veneessä oli yhtä monta hankainparia kuin oli osakkaitakin. Kyläkunta tai jokainen osakastalo vuorollaan huolehti veneen vuosittaisesta tervauksesta ja tilkitsemisestä.

Pieniä, 3-4-airoparisia veneitä oli lukuisia eri kylillä. Suuremmat, kuten Halmeniemen Tipakan 13-soutuinen, Ahosen 10-soutuinen ja Vanosen 11- ja 9-soutuiset, olivat harvinaisempia. Kousanniemeläisten 12-hankaista kirkkovenettä kerrotaan kutsutun Iso-Kousaksi sen suuren koon vuoksi.

Kirkkoveneet alkoivat jäädä pois käytöstä pian 1900-luvulle tultaessa. Venematkalle lähtijöistä alkoi olla puutetta, eikä uusia kirkkoveneitä enää rakennettu vuosisadan vaihteen jälkeen. Kirkkoveneellä tehty yhteisöllinen matka nähtiin vuosisadan alussa vanhanaikaisena. Paljon hienompaa oli taittaa taivalta hevoskärryillä kukin perhe omalla kyydillään.

Reitit

Vanhat kirkkovenereitit kulkivat saarien lomassa, koska suurien selkien ylittämistä pyrittiin välttämään. Venereitit pysyivät samoina vuosisatojen ajan, samoin kuin kyläkuntien venevalkamat sekä kirkkorannat.

Matti Holmström muistelee:

Lapsuuestani muista ainakin yhden kerran, kun takaisin tullessa oli niin kova tuuli, ettei meinattu ison selän yli päästä. Täytyi männä suoraan Pyhäkoskea kohti, kun sieltä päin tuuli. Tuli siitä matkaa aika pitkälti. Sitten sieltä saarten välistä tultiin takaisin. Tämä tapahtui vuosi sodan jälkeen.

Kirkkomatkalle oli lähdettävä aikaisin sunnuntaiaamuna tai jo edellisenä iltana. Usein kirkkovenerantaan oli matkattava useampi kilometri pieniä polkuja pitkin. Veneilläkään ei aina päästy kirkkorantaan asti vaan matkaa oli jatkettava jalan. Muutamassa paikassa veneet vedettiin käsivoimin kapeiden salmien yli, jotta matka saattoi taas jatkua. Pitäjän ollessa jakaantunut kahden vallan alle 1700-luvun jälkipuoliskolla venäläisten passintarkastuspiste eli pöytä sijaitsi nykyisessä Pöydänpäänniemessä.

Aarre Lyytikänen muistelee kirkkomatkoja Lyytikkälästä (haastattelu Erkki Karjalainen):

Kesäaikaan Kallaveden rannasta Lyytikkälästä, Honkataipaleelta ja Ollikkalasta kirkkoreissut lähti lauantai-iltaisin karja- ja iltatöiden jälkeen. Lyytikkälässä ei ollut varsinaisia suuria kirkkoveneitä. Olivat kahden airoparin veneitä. Ihan pienillä veneillä ei voinut lähteäkään, Paananselällä ja Laheniemenselällä saattoi olla suuriakin aallokoita. Pitäjäntuvalla oltiin yötä.

Ryönän rannassa Toivolassa oli pyhäaamuina erityisen vilkasta, sillä siellä sijaitsi kaikkien
pohjoisten kylien yhteinen veneranta. Ryönän suunnasta kirkolle tullessa isommilla veneillä laskettiin maihin kellotapulin luo ja pienemmillä Tervaniemeen.

Etelän ja kaakon kyliltä oli kirkolle pitkä matka. Kallalahden venerantaan saapuivat sekä Halmeniemestä ja Vanosesta saapuvat veneet että Turkin ja Valtolan kookkaat veneet. Halmeniemestä ja Vanosesta lähtevät olivat taivaltaneet jalkapatikkaa 5-13 kilometriä ennen saapumista Yläkuhasen Pitkälahteen, josta soudettiin vielä yli 20 km Kallalahteen. Valtolan ja Käävän kyläläisten venematka sai alkunsa Nuolingon järveltä, jonne sinnekin riitti jalkapatikkaa. Tainankoskella veneet vedettiin miesvoimin kannaksen yli Kallaveteen. Kallalahdesta oli vielä vajaa kuuden kilometrin jalkamatka Kiiskin pappilan sivu kirkolle.