Työvaatetuksessa on viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana otettu isoja harppauksia. Vielä 1970-luvullakaan teollisuusyritykset eivät nimittäin yleisesti tarjonneet työntekijöilleen työvaatteita. Oli työntekijästä itsestään kiinni, hommasiko hän erillisiä työvaatteita vai ei.
Jonkunnäköset esiliinat mä muistasin. Ne oli sellasta paksuu puuvillaa. Ei niillä kyllä työvaatteita ollu sitte. (Mäntyharjun lasi)
Ei muuta kun saatto olla, että jonkun teetti itellensä, jota piti sitten. Ehkä sillä lailla, mut ei muuten. (Askel)
Esimerkiksi Askeleen kenkätehtaan työntekijät käyttivät usein nahkaisia esiliinoja omien vaatteidensa suojana. Esiliinoihin oli mahdollista saada raaka-aineeksi nahkatilkkuja tehtaalta, mutta essut piti tehdä itse.
Saihan sieltä jostain jäljelle jääviä nahkapaloja, niin siitä voi tehdä esiliinan. Kun vaimohan oli kova neulomaan ja muuta, niin teki mulle semmosen esiliinan. Eihän se ihan tullu tonne polven alapuolelle, mutta kuitenkin paremmakseen. Kyllähän monet käytti niitä kyllä. Mut et jos, kuka teki itte. Talon puoleen niitä ei muistaakseni kukaan antanu. (Askel)
Et siel oli varmaan sit näillä, ketkä oli leikkaamossa, neulomossa. Niil oli näitä, sanottiin esinahaks sitä, se nahkanen esiliina. (Askel)
Työpaikkakohtaiset työvaatteet yleistyivät 1970-luvulta eteenpäin mentäessä. Pikkuhiljaa vaatteiden rinnalle saatiin myös työnantajan täysin tai osittain korvaamia työjalkineita.
Se ol joskus ennen seittemänkymmentlukua, kuuskymmentluvun lopulla. Enste tuli umpihaalarit ja sit myö kiukuttelin, että minä en ainakaan huoli mitään umpihaalarii, et housut ja takki. Sen haalarin riisuminen aina, jos vessaan menee, niin se on ongelma. (Woikoski)
Omissa vaatteissa oltiin. Ainut oli semmonen oikeen kova tummansininen takki, mikä oli jäykkä päällä, ei sitä tehny ees mieli laittaakaan päälle. No tietyst hitsaajat ja näähän piti semmosia, mutta kun ei niissä hommissa ollu. (Vakiometalli)
Mäntyharjua puolin ja toisin 