Ennen televisiota ja radiota elävä musiikki ja hyvät tarinat viihdyttivät rankan työn lomassa. Hyvä juttujen kertoja oli tervetullut vieras. Tarinoita oli monenlaisia ja eri tarkoituksiin kerrottuja. Osaan liittyi opetus ja kasvattava tarkoitus, osa toi arkeen huumoria ja jännitystä. Tarinan ei tarvinnut olla niin ihmeellinen, kunhan kertoja sai luotua jännitteen, joka lopussa purkautui.

Kirjoittamaton sääntö oli, ettei tarinoille saanut nauraa ennen loppua. Kesken ei saanut huutaa: Olen kuullut tuon jo aiemmin! Kertojille piti jättää tunne, että hän kertoi jotakin ainutlaatuista.

Kuollut kummittelee

Olen minä kuullu sellaisia, onko ne taruja vai kaskuja, kun ol joku vanha emäntä ja ol iso talo ja se ol jo kuollu, mut se rupes sitte… se oli siihen aikaan, niin kauan sitte tapahtunu, kun elukkojen huoneet oli kylmiä, niin saavit ol sisässä, lämpösessä, tuvassa. Niin se kävi aina penkomassa sitä silppusaavia, vaikka oli kuollut, joku haamu, niin sen vanhan emännän miniä rupes vahtimaan sitä silppusaavia ja se sano, että mitäs se mummu sieltä silppusaavista etsii, niin se sano, että: ”Hän ehtii ehtoollisleipää.” Emäntä oli tuonut sen ehtoollisleivän sinne silppusaaviin sen takia, et nyt sit tulee se hyvä tuuri senmukana. (Hilja Jauhianen)

Omenavarkaissa

Ihmismieli saattoi ”maalata piruja seinille” paikkoihin, missä niitä uskottiin liikkuvan. Seuraava tarina on hyvä esimerkiksiniin sanotusta ajanvietetarinasta, joka eli sukupolvesta toiseen hauskan ja viihdyttävän sisältönsä ansiosta.

No tota, katos kun pikkupoikana kaikenlaisia varkauksia, niin omenathan ne syksyllä kiinnosti. Ja sitte ne siitä läheltä keräs niitä omenoita. Ja tuumasivat, että menevät hautausmaalle niitä jakamaan. Niin toinen sano, et siinä sulle ja täs on mulle. Ja sitte saman aikaisesti kaks mummua käveli siellä hautausmaalla ja ne kuuntelivat. Ja sitte ne pojat vielä sanoivat, että myö lähetään hakemaan vielä ne kaks jotka jäi sinne. Ja sillo mummut säikähti ja niille tuli kiire, et piru hakee niitä sieltä. Että joutuvat vääriin käsiin. (Oiva Pyy)

Valtolan Piru

Partsimaan alueella mellasti Valtolan piru. Se oli niin kuuluisa, että Helsingin Sanomien pakinoitsija oli kirjoittanut siitä jutun 1910-luvulla. Oiva Pyy kertoi Valtolan pirusta seuraavaa:

Siellä oli semmonen Kiesin talo siinä Valtolan kylässä. Ja siellä kummitteli. Tai ensin se oli niinku saunassa. Sinne ilmesty aina ja sitten se palvelustyttö mikä siellä oli, niin oli sanonu sille, että: ”Mitä sä täällä teet, tuu tupaan aamukahville?” Niin se muuttikin sinne tupaan ja siellä se rymys ja isäntä oli sitten ampunu haulikolla, kun uunin solasta kuulu ääni: ”Ammuppas uudestaan.” Mut ei se uskaltanu enää ampua sinne solaan.

Ja sitte kaikenlaisia sattu. Kun kulkumiehiä tuli ja kysy yösijaa, niin sanovat, että saattehan olla tuolla tuvassa, mutta se on vähän rauhaton paikka, ettei siellä oikein tota voi olla yötä. Niin ne sano että: ”Kyllähän myö siellä ollaan.” Niin ne tuli, mut kun se rupes siellä sitten yöllä kömyämään, niin se ol viskellyt puukkoja ja kaikkia, sällit läks hyvin nopeesti sieltä. Sitten siinä on vielä semmonen hauska sanonta: ”Kuu paistaa heleästi, sällit juoks´ keveästi.” Karkuun juoksi sieltä. Ne pelkäs.

Ja toinen kerta oli sitte sattunu, että niillä oli selitys sille kohdalle, kun oli leipätaikina, kun talossa ennen tekivät leipää. Se sitte kun iltasella sieltä läks nousemaan ja se kannen välistä kipus ja mössähtää aina siihen. Niin se sano, että: ”Nyt se tulee ja töppöset läksää…” Ja taas tuli lähtö. Kun ne ajatteli, että se on piru. Kun niitä kaikkia ääniä kuulu, mutta mitään ei näy mistään. Aamulla oli sitte selvinny, että se taikina meni niinku ylitte ja se siitä tippu sitten.

Mut se oli ihan todellinen se Kiesin piru sitten. Se ei siitä lähtenyt ennen kun pappi, oli joku Petrilli ollu siinä pappina ja se oli sitten saanu sen lähtemään pois rekehen. Ja siel oli sitten semmonen silta, Kokkosen kylään päin, niin siellä sitten kaatu se reki. Niin se pääsi siltä karkuun se piru. Ja se sano, että hevonen ei meinannu jaksaa vetää sitä. Se oli niin painava, vaikka ei ollut kuin kaksi miestä siinä reessä. Vaahto vaan tuli hevosen suusta. Ja sitten se piru mäni Suomennimen puolelle ja siellä on semmonen Halisen niminen talo, mihin se sitten meni. Mutta ei mulla ole tietoa, mitä se siellä teki.

Iivananvuori

Erityisiin luonnonpaikkoihin liittyi usein uskomustarinoita. Repoveden alueella yksi tällainen on Koskijärven rannalla, lähellä Matalalahtea sijaitseva Iivananvuori. Se oli pelottavan näköinen, korkea, jyrkkä ja laaja kallioseinämä, jossa on useita lippaluolia sekä erikokoisia onkaloita ja koloja. Yksi lippaluolista on lähellä tietä ja juuri tällä kohdalla saattoi kertomusten mukaan kuulla yöllä liikkuessa Iivana-nimisen kummituksen äänen.

Niin siellä Kuisman kylässä oli se Iivananvuori, jossa mä sitten yhtenä yönä temmelsin, että se tulisi esiin. Siinä on aika semmonen korkea vuori. En ole koskaan käyny siellä yläpuolella. Siinä on semmonen luola, että voi olla sateensuojassa ja joku joskus pitänyt tulia ja jossa kummittelee aina.

Toiset sanoi, ettet uskalla mennä pimeällä, niin minä ajattelin kerran, kun olin jostain tansseista tulossa Voikoskelta päin, että mä kokeilen. Kun ol kesäinen valoisa aamuyö, kun ei nyt ihan pimeä ollu, niin tuota polkupyörän kanssa poikkesin siinä, kun yksin olin. Sanoin: ”Tule nyt sitten esiin, jos sinä täällä olet!” … Mutta eihän sieltä mitään tullu. No kun ei kuulunut, niin kovensin ääntä ja lisäsin sanan ja toisen sanan. Mutta ei mitään kuulunu. Minä niin kuin käytin kaikki voima- ja kirosanat siinä, enkä niitä tässä toistamaan… mutta ei se auttanut. Yritin sitä lepytellä, et se tulee tällä konstilla, mutta minun piti sitten lähteä siitä istumasta pois. (Oiva Pyy)

Repovuoren aarre

Repoveden Karhuniemeen, Repovuoren kohdalle on tarinoiden mukaan upotettu aarre.

Siellä oli sitten Repovuoren käressä, lähellä Hillosensalmea, vastakkaisella puolella semmoinen kun Teitinniemi ja Revonhäntä, kun se menee oikein kapeeks se niemenkärki. Sen vastakkaisella puolella oli tämmönen, Repovuoreks sanottiin. Ja tuota, siinä sitten semmonen aarre, hevosen kultainen satula upotettu sinne järveen. (Oiva Pyy)

Suomalaisissa aarretarinoissa toistuvana motiivina ovat aarreuhrit eli käsitys siitä, kuinka aarre on mahdollista saada haltuunsa. Repovuoren aarteen sai omakseen täyttämallä seuraavat, miltei mahdottomat ehdot:

Se aarre nousis sieltä pintaan, kun siitä ajais yhden yön vanhalla varsalla, yhden yön vanha lapsi pitäs olla kyydissä ja yhden yön ikäistä jäätä vielä pitää olla. Vaikeaa, mutta niin sitten se nousis sieltä. Yhden yön vanhaa varsaakaan ei niin vaan talvella saa. Lapsen vois saada jostain synnytyslaitokselta. Mutta entä osuuko se justiin tämä jää, et se kantais. (Oiva Pyy)