Metsätyöt olivat vielä 1900-luvun alkupuoliskolla Repoveden alueen tärkeimpiä elannon antajia. Siitä pitivät huolen lähiseudun sahat. Töitä tehtiin lähinnä Kymiyhtiölle. Metsäkämpille ei tarvinnut erikseen lähteä, kun oma kotipaikka oli jo itsessään jonkinlainen metsämiesten erämaamökki. Tervarummussa olosuhteet olivat työmiehelle vaativat. Puut piti osata kaataa siten, että ajomies sai ne vietyä pois kallioiden koloista ja jyrkänteiltä.

Kyl se on tullu monena vuonna näissä puroissa uitettua. Tai mikä on nyt se monena, mutta, se lähdettiin silloin sodanaikana, kun ei ollu miehiä, niin sillo ne otti meitä nuoria poikia sinne uittotöihin. Oli myös niitä sellaisia miehiä mukana, jotka ei ollu joutunu sotaan. Niin sit ne pit meitä ja myö sit oltiin niinku apuna siinä, aina ku purouittoa tehtiin ja sit kun tuli se niin sanottu ruuhka, puut toppas niin et ei mennykään, niin men puu poikittain, niin me huuettiin aina sinne kosken yläsuuhun, et nyt lopetti sen puhkun, ja sit ne vanhemmat miehet tuli aina purkamaan. Kyl se sellasta omaa elämää ol sillo sekin.

Se uittaminenhan tapahtui sillä viisiin, että ne puut vieritettiin tai heitettiin järveen. Ja sitte siihen ympärille tuli niin sanotut puomit. Ne puomit oli puuta tai tukkia nekin ja niissä oli kummassakin päässä reikä. Ja siitä reiän kautta oli sellanen puu sinne kierretty, niin sanottu lenkki, mikä tehtiin siihen, kierrettiin sellanen niinku vitsas ja sillä solmittiin ne puut yhteen. Näre nimellähän se kulki. Se oli niin kuin nuori puu.

Ja koskissa tai puroissa ei montaa puuta saanu uitettua samalla hetkellä rinnakkain. Monessa paikassa täytyi mennä puu kerrallaan. Haimian Mustajärveltä lähdettiin puita uittamaan Mustakoskelle ja sieltä alas Koirajärveen ja sieltä Salakkalahteen ja siitä aina Kaljunjärveen ja Kaljunkoskea, niitä pieniä jokia, Rummunkoskea Ala-Tervajärveen. Sitten Kuutinkanavan kautta Repoveteen ja Hillosensalmelle asti.

Se oli sellanen homma, kun lähdettiin, niin tuota, se kesti suurin piirtein siinä kuukauden se uitto. Usein tehtiin sillä viisiin, että otettiin jonkun firman puut viedäkseen Hillosensalmelle ja niistä saatiin aika hyvä korvaus, kun urakalla tehtiin. Ja ne oli sellaisia hitaita ne purot tai ne kosket. Ja monta kertaa haittas noi tuulet. Jos oli vastatuulta niin silloin sai nukkua.

Silloin sota-aikana 1939 – 1944 ei ollut tuota miehiä paljon, niin sillo tosiaan otetiin meitä lapsia ja myö oltiin siellä uittamassa. Ja sitä kun jouduttiin tekemään yölläkin. Myökin uitettiin sillä viisiin, että joko täältä Mustajärvestä, tai sitte oli Kaitajärvestä ja sit yks Kääpälän myllyltä. Sieltä vietiin lautoja sinne Hillosensalmelle. Ne meni sitte Luujärvestä ja Kivisilmästä läpitte ja sit tuota Kapeavettä ja Lapinsalmelta läpitte ja Repoveteen. Se oli sellanen lyhyempi taival. Se ei kestäny kauan.

Kotoa otettiin evästä ja syötiin. Sieltä otettiin leipää, voita ja läskiä mukaan. Kaikilla oli omat eväät. Paitsi yhtenä vuonna, oliko se nyt 1943, silloin Enso-Gutzeitilla oli paljon puutavaraa.Niin siellä oli kenttäkeittiö. Siinä oli sitte keittäjä ja siellä syötiin kaikki. Kyllä naisiakin oli uitolla. Enimmäkseen oltiin kaikki samalta paikkakunnalta, ettei siellä juuri ollut tuntematonta porukkaa. Meitä oli veljekset aina ja isä tuota. Ainahan niitä oli sellaisia tukkijätkien juttuja, mutta ei aina niin päivänvaloa kestäviä. Ei meillä ollut päätösjuhlia. (Jaakko Outinen)